Kohokohdat

Historia

Toukokuusta elokuuhun kestäneen nostokauden aikana Aitonevan turvetuotanto työllisti jopa yli kuusisataa henkilöä. Valtaosa työväestä oli kihniöläisiä, jotka muilta töiltään mukaan ennättivät. Paljon väkeä tuli töihin lähikunnista ja muutamia etäämmältäkin. Syksyn tullen kausityöläiset hävisivät muuttolintujen tavoin jättäen jäljelle vakituiset 40–50 työntekijää.

Turvetuotanto Aitonevalla alkoi haastavista lähtökohdista jatkosodan myllertämässä maassa. Energiakriisi sai maan päättäjien katseet siirtämään katseet kohti soita. Huomio kohdistui etenkin Kihniöön. Ensimmäisenä Aitonevalle työskentelemään suuntasi FT Matti Salmen johdolla joukko tutkijoita. Salmen vetämä ryhmä alkoi vuonna 1941 suorittaa ensimmäisiä kenttätutkimuksia suon soveltuvuudesta turvetuotantoon. Tutkimuksia jatkettiin seuraavana vuonna ja paikalle komennettiin rintamalta avuksi ammattimiehiä. Tutkijoiden tukikohdaksi turvenäytteiden tarkasteluun valikoitui erään lähitalon kärryliiteri.

Vankityövoimaa Karviasta

Varsinaiset työt suolla alkoivat vuotta myöhemmin kesällä vuonna 1942, jolloin valtaosa miesväestöstä oli rintamalla. Aitonevalle saatiin alkuvuosina rintamakarkureista ja erinäisistä pikkurikollisista koostuva, vaihtelevasti noin 40–150 hengen vankijoukko, nostamaan pistoturvetta hartiavoimin ja kaivamaan viemäriojia. Karvian varavankilasta töihin tulleiden vankien merkitys alkuvuosina oli suuri, joskin haasteensa toi monien rankkaan fyysiseen työhön tottumattomuus sekä huono työmotivaatio.

Sota-aika

Vankien lisäksi tärkeää työvoimaa olivat myös kaikki rintamasodan ulkopuolelle jääneet. Niin naiset, lapset, evakot, siirtolaiset kuin vanhemmat miehetkin tarttuivat työnsarkaan kiinni. Työvoimaa saatiin myös työvelvollisista, jotka eivät terveydentilan tai muun syyn takia voineet lähteä rintamalle. Muuta henkilökuntaa, kuten toimitusjohtaja, eri konttori- ja toimistoväkeä, asiatyttö, koneinsinööri, piirtäjä, sähköasentaja ja kuorma-auton kuljettaja, haettiin lehti-ilmoitusten kautta. Sotavuosien jälkeisen jälleenrakentamisen aikana Aitoneva oli työnantajana korvaamaton, tarjoten töitä lähialueen miehille ja alueen asuntoihin muuttaneille perheille. Turvekentillä työskenteli seuranneiden vuosikymmenten saatossa niin miehet kuin naiset ja lapsetkin.

Työtä hartiavoimin

Vetinen suo oli etenkin alkuaikoina ennen koneellisen noston aloittamista haastava työympäristö. Pistoturvetta nostettiin maasta ojankaivuun yhteydessä lapiotyönä ja suolla liikuttiin 4–5-metristen riukujen avustuksella uppoamisen välttämiseksi. Hartiavoimin kaivettiin aluksi viemäriojat ja salaojat suon kuivattamiseksi, jonka jälkeen rakennettiin sähkölinjat. Naisille yleistä olivat hevostöinä tehtävät mäki- ja tukkiajot. Turvekoneiden saapuminen ei tuonut loppua fyysiselle työlle. Sähköä vaativilla koneilla oli kaikilla omat muuntajansa, joita työkoneiden perässä siirrettiin ihmisvoimin köysillä vetäen. Vielä vuonna 1945 Aitonevalla oli vain yksi pieni telaketjutraktori vetotyössä avustamassa. Myös vetokoneella suolla kulkemisessa oli omat haasteensa. Jotta se ei uppoaisi pehmeään suohon, pidettiin mukana puutavaraa tarvittaessa koneen alle heitettäväksi painumisen estämiseksi. Puut usein loppuivat kesken jo puolimatkassa ja olikin täysi työ hakea lisää urakan jatkamiseksi. Käsipelinä oli lisäksi suoritettava pitkän varren päässä olevien kääntöpiikkien avulla tapahtuva turpeen kääntö kuivauskentillä. Myös useiden kilometrien mittaisten aumojen täyttö turpeella vaati pareittain työskentelyä, samoin kuin polttoturpeen lastaus- ja kokoamistyöt.

Turvekenttien ohella työntekijöitä tarvittiin Aitonevalla myös toimistotehtäviin. Kirjanpidon ohella merkittävintä konttorityötä oli palkanmaksujen hoito. Palkkapäivä oli kaksi kertaa kuussa ja palkansaajia kerrallaan enimmillään useita satoja. Matkan taittaminen maaseudulla ei varsinkaan Aitonevan turvetuotannon alkuaikoina ollut järin helppoa. Lähiseuduilta töihin saavuttiin mahdollisuuksien mukaan joko jalan tai polkupyörällä, mutta myös Suo Oy:n viikonloppuisin järjestämillä autokuljetuksilla. Etäämpää Aitonevalle tulleet usein majoittuivat viikoksi kerrallaan parakkeihin asumaan.

Etenkin polkupyörää pidettiin arvossaan. Sen hankkiminen edellytti yleensä pitkää säästämistä pula-ajan Suomessa, jonka lisäksi myös pyöränkumien uusiminen oli kumituotteen tiukan säännöstelyn vuoksi haastavaa. Matkanteko ei loppunut vielä Aitonevalle päästessä. Turvekentät olivat kooltaan suuria, ja matkaa laidasta laitaan saattoi kertyä kolmekin kilometriä. Työmaan sisällä matkaa taitettiinkin usein kapearaiteisen kiskoja pitkin pikkupässin kyydissä.

Turvemaalla työskennellessä usein sattui ja tapahtui, eikä onnettomuuksilta voinut välttyä. Jalkojen ja selän lihakset olivat kovilla, silmiin saattoi lentää niin turvepehkua kuin raudan siruja, ja sormet rusentuivat kiskojen väliin tai työvälineillä lyödessä. Tavallisia oli myös nauloihin astumiset, palovammat ja työkalujen lipsahduksista seuranneet vahingot. Vakavia, jopa kuolemaan johtaneita tapaturmiakin sattui. Oman haasteensa toi yleensä pitkä matka sairaalaan ja hoitoon. Laajoilla turvepelloilla loukkaantuneita kuskattiin milloin veturilla, hevosella tai telaketjutraktorilla, joskus apua haettiin kilometrien takaa jalkaisin. Lähimpänä apuna oli jo heti alkuvaiheessa Aitonevalle palkattu sairaanhoitaja, joka pääsikin käyttämään osaamistaan monipuolisesti.

Turve on tunnetusti palonarkaa materiaalia. Tämän vuoksi tulipalot turvekentillä eivät olleet työntekijöille vieraita. Joskus palot saatiin tukahdutettua paikalla olleiden työläisten voimin, mutta toisinaan itsepintaisesti palavia liekkejä sammuttamaan tarvittiin palokuntia naapurikunnista asti. Jännitettävää tarjosivat lisäksi varsin yleiset ukonilmat. Saapuva ukkonen seisautti työt ja jätti ulkona työväen katselemaan kiskoja pitkin rätiseviä salamoita. Ukkosten henkilövahingot jäivät pieneksi ja yleensä suurinta vahinkoa koitui sähkölaitteille. Kerran tiedetään pallosalaman kuitenkin yllättäneen työvuoroaan odottavan naisjoukon, jonka seurauksena kolme naista lähetettiin sairaalaan palovammojen vuoksi.